Search
  • Maria Oiva

Hetkiä, ajatelmia




En ole tehnyt mitään teoksellista kuukausiin, kuukausiin. Välillä ulos purkautuu jotakin, joka tuntuu oleelliselta vaikka perään herää heti kysymys että onko mikään. Kohtaaminen on, jos joku on. Jonkin on oltava, eikö? Kirjoitan ylös kaksi sivua ajatuksia jotka heitän roskiin. Myötätunto, rakkaus, empatia. Apua, mikä on tämä suo jossa uin, uinko? Hukunko? Lähden taas hiihtämään.




Teos: Vapaa taidekoulu /Satu Wartiovaara


- puen ylleni kukkamekon ja olen valmis.
***
Minä heitän sydämeni alas. -Raisa Omaheimo/Sydän

Kevääni on ollut tässä ja nyt, hetki ja hengitys kerrallaan. Titityy titityy. Tässä ei ole mitään ylevää, se on tapahtunut pakon edessä. Olen hidastunut, kaikki on hidastunut minussa. Hiusteni harmaantuminen, käsieni liikkeet, pääni kääntyy hitaammin ja silmät seuraavat. Jalkapohjani rullaavat pehmeämmin, eivät tao lattiaa kantapäät edellä. (Pakko)ajatukset ovat vain ajatuksia ja ahdistus on aina jotakin muuta, sanoo, ja minä lähden pitkälle kävelylle.

17. Olen jo jonkin aikaa yrittänyt löytää arvokkuutta yksinäisyydestäni. Se on ollut minulle vaikeaa. -Maggie Nelson/Sinelmiä

Välillä pohdin onko tämä väliaikaista. Ajatusleikki ettei olisi sekä kauhistuttaa että lohduttaa. Olen purkanut raskaanlaisesti, tuskallisesti, ikään kuin hirsi kerrallaan itseäni. Oman itseni Daedalus tarkastellen onko hirsirungon sisällä uusi rakennelma, vai muodostavatko Minun Hirteni jonkin uuden kuvion. Osa-alueiden metamorfoosi joka ehdottaa toisenlaista eksistentiaalista läsnäoloa maailmassa, suhteessa kaikkiin tapahtumiin ja ihmisiin, kaikkeen kaaokseen. Siis itseeni.

Oli koittanut aika löytää uusia päähenkilöitä, joilla oli toisenlaisia lahjoja. -Elämisen hinta/Deborah Levy

Olen ensi kertaa elämässäni katsonut suhdettani taiteeseen tästä kulmasta, ihan tosissani: miksi minä teen sitä, täytyykö minun tehdä sitä, mitä minä oikein teen, onko minulla todella annettavaa, kuka ja mikä ottaa ja kuka ja mikä antaa, mikä on minkäkin arvoista ja onko todella juuri mikään tärkeää.

Hei taide, voisinko asettua vain todistajaksi, nauttijaksi, haastajaksi, kunnioittajaksi? FIILISTELISIN. Miltä tuntuisi elää ilman taiteen tekemistä? Tätä minä en ole koskaan aiemmin tosissani miettinyt.

I should give all my money to Zanele Muholi. Just a thought.

Joihinkin valmiihkoihin raakileisiin olen päässyt. Tai luuloihin ja virvatuliin tai pakeneviin ajatuksiin jotka notkauttavat polvet veteläksi ja paniikin sykkimään rintalastaan. Voi mikä väsymys ja uupumus mutta silti minä pohdin. Kävelen, tänään tanssin.

Miksi minulta kesti niin kauan löytää joku, jonka perversiot olivat paitsi samaa paria omieni kanssa, myös täydellisesti yhtensopivia? -Maggie Nelson/Argonautit

Vaikken minä enää koskaan tekisi mitään kenenkään muun silmille, korville, sielulle. Vain omilleni tekisin, tekisin taidetta. Minä olen sitä, minun haluni on sidoksissa siihen, elämänkipinäni on sidoksissa haluun. Tämä intohimo, kuiske ja virta joka on kun jähmeä paho, raivaa tilaa ja minä muutun ja minä muutan. SILTI OLEN TÄYNNÄ KYSYMYSTÄ JOHON EN OSAA VASTATA. Kävelen ja itken ja mietin. Olen elossa, mutta miksi?

Uskotteko että kokisitte muutoksen? Ja jos niin kävisi, kumpaa pitäisitte tärkeämpänä, ihmetekoa sinänsä vai teidän olemuksenne muuttumista tämän ihmeen seurauksena? -Teoreema/Paolo Pasolini

Kesäkuun 30.pvä astun näkymättömän verhoni takaa näkymättömiin näkymättömälle työn näyttämölle. Jaaha. Ajatuksia on. Ja askelia. Hiihtokunto on aika hyvä. Ajattelen että käsittelen rakkautta koko loppuelämäni ajan. Asetun armon kerjäläiseksi ja yhtäkkiä näen itseni polvillani kädet levällään, katse ylös suunnattuna. Ovatko kasvoni kenties valossa? Vatsaa vääntää ja vähän naurattaa. Alitajunta työntää dramaattisia eleitä, jätän ne kristuksen kaltaisille, en ehkä tarvitse sellaista vai mitä luulet? Lapsi vastaa ei ja osoittaa pientä koiraa. Sisäinen syke voi olla mitä tahansa mutta ulos en näytä mitään. Vai?

Psykologiselta kannalta syyt näyttävät selviltä. Lisättäköön vielä että, iso joukko psykologeja niin meillä kuin muuallakin on samaa mieltä. Paketti on siis aika hyvin kasassa. -Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja/David Foster Wallace

Rakkaus voisi olla vuoden teema, ehkä jopa kahden(sadan), jossain johtamassani instituutiossa. Jos siis johtaisin sellaista mitä en tee enkä tule tekemään. "Nyt kaikki mennään polvilleen, kontataan, huutakaa ja itkekää sitä rakkautta, nyt hakemaan se kosketus siihen ja sitten ihan oikeesti jotain aitoa! Meitä pelottaa mutta eihän tästä mitään tule mistään jos sinä tai siis minä en aloita tätä jostain."


- Tää konttaaminen on tyhmää.

- Niin on, nouse äkkiä ylös. Minä rakastan sinua.


Joku kävelee hitaasti kaupunkia ympäri ja puristaa takin etumusta tiukasti ja tuijottaa eteensä. Lisää huulipunaa. Niin pientä liikettä että sitä tuskin huomaa. Kaikki rakkauden ja lohdun sanat kaiverretaan ihoon mutta puudutuksen kera paitsi jos pitää fyysistä kipua rakkauden elementtinä niin sitten ei. Luultavasti jossain kohtaa tarvitaan kanojakin ja lokkeja, mutta ketään tai mitään ei vahingoiteta prosessissa. Ei varsinkaan sydämiä.

Se on metsässä jo kolmatta viikkoa, ei kukaan tule sinne vaikka se pyytää. Onneksi voi kuustakin rakastaa ja lyhyillä jaloillakin pääsee. Meiltä puuttuvat nimet uusilta asioilta, siksi osoittelemme niitä ja vähän hihkumme. Valkoinen valtava valuva silkkialttari tai voi se olla hieno puumaja, jonkun lapsen rakentama ehkä, siellä nainen istuu ja huokaa

Kaikesta huolimatta, minä rakastan sinua.

Kaikki jatkuu, kunnes punainen lanka loppuu; katarsis. Vesi poistuu hiljaa näyttämöltä, viimeiset suomuiset olennot puristavat hiuksiaan kuivaksi ja katoavat sitten.






14 views0 comments

Recent Posts

See All